Mikä ihmeen sisäinen lapsi?

Tiina Heiska, Growing Big (2023), öljy kankaalle

Kävin vähän aika sitten Helsingin Vuosaaressa sijaitsevassa Vuotalossa, jonka aulassa oli hieno näyttely vuosaarelaisilta taiteilijoilta. Taidemaalari Tiina Heiskan teokset veivät unenomaisiin tunnelmiin, joissa lapsen sisäinen maailma nousi esiin hauraana ja haavoittuvana, rohkeana ja ainutlaatuisena.

Yhteys omaan sisäiseen lapseen olisi meille kaikille tärkeää. Sen merkitys korostuu erityisesti terapiassa, jossa elämämme vaikeudet tulevat yleensä näkyviksi uudenlaisessa valossa. Lapsuudessamme nimittäin sijaitsee aarrearkku, jonka avaaminen voi johtaa uudenlaisiin oivalluksiin siitä, mitä kannamme mukanamme, miten olemme oppineet toimimaan, miten suhtaudumme itseemme ja millaisen rooleja otamme kantaaksemme ihmissuhteissamme.

Kun sisäinen lapsemme on haavoittunut, se näkyy aikuiselämässämme monin eri tavoin. Jokaisen tarina on erilainen, mutta yhteneväisyyksiä löytyy. Moni mies kantaa sisällään haavoittunutta pikkupoikaa, joka ensimmäisen kerran puhuessaan totuuksiaan joutui vaikenemaan patriarkaalisen maailman vuoksi, jossa hänen ei sallittu ilmaista todellisia tunteitaan.

Samalla tavalla moni nainen kantaa sisällään haavoittunutta pikkutyttöä, joka oppi jo varhain, että viehättävyys ja muiden miellyttäminen saa enemmän hyväksyntää kuin omien tunteiden näyttäminen. Variaatioita on lukuisia, mutta yhtä kaikki, sisäinen haavoittunut lapsemme on se, joka kokee ahdistusta, pelkoa, surua, riittämättömyyttä, kun löydämme itsemme esimerkiksi keskeltä ihmissuhdevaikeuksia.

Kokemus sisäisen lapsemme hädästä kulkeutuu mukanamme aikuisuuteen ja voi näkyä esimerkiksi masennuksena, liiallisena mukautuvaisuutena, itsensä kadottamisena, kaikkien auktoriteettien halveksuntana ja ylimitoitettuna kapinointina, riippuvuutena, läheisyyden torjumisena. On vaikea antautua elämän virtaan ja luottaa toiseen ihmiseen, kun on vaikea luottaa siihen, että voisi itse olla rakkauden arvoinen sellaisena kuin on.

Aidoksi omaksi itseksi tuleminen ja terveiden rajojen tunnistaminen edellyttää, että meidän ei tarvitse käydä kauppaa siitä, tulemmeko hyväksytyiksi ja rakastetuiksi omana itsenämme. Jos et ole lapsena tullut emotionaalisesti nähdyksi ja kuulluksi, jos tunteitasi ja tarpeitasi on sivuutettu, jos sinun on pitänyt kasvaa liian nuorena mittoihin, jotka eivät vielä ikäsi ja psykologisen kehitysvaiheesi puolesta olleet mahdollisia, lapsi sinussa on saattanut haavoittua.

On tärkeää ymmärtää, että sinulla saattaa olla kokemus “ihan onnellisesta lapsuudesta”, johon mahtui paljon hyvää. Samanaikaisesti lapsuudessasi on saattanut olla jotain, mikä haavoitti sinua. Ei ole olemassa täydellisen onnellista lapsuutta, koska yksikään vanhempi ei ole täydellinen. Emme ole sitä edes itse, mikäli vanhemmaksi asti olemme päätyneet. Lohdullisinta kaikessa on, että aikuisina meillä on silti mahdollisuus ottaa vastuu itsestämme, ja paikata sitä, mistä olemme lapsena jääneet paitsi. Tätä sanotaan myös ylisukupolvisten ketjujen katkaisemiseksi.

Surullisinta on se, että jotkut meistä ovat joutuneet elämään lapsuuden, jossa kaltoinkohtelu on ollut toistuvaa ja erittäin haavoittavaa. Sellainen jättää ihmiseen syvät jäljet, kehityksellisen trauman, josta eheytyminen ei ole helppoa, mutta ehdottomasti tavoittelemisen arvoista. Jos ihminen saa osakseen riittävästi tukea, syvällistä ymmärrystä trauman syntymekanismista ja myötätuntoista läpielämistä yhdessä toisen tai toisten kanssa, haavat voivat alkaa vähitellen arpeutua.

Miten yhteys sisäiseen lapseen sitten saadaan? Mitä haavoittuneempi lapsi on, sitä syvemmälle olemme sen luultavimmin itsessämme painaneet. Yhteys syntyy vähitellen ja usein siinä tarvitaan toisen ihmisen apua, joka näkee ja kuulee sinut, luo sinulle ja tuntemuksillesi tilaa, auttaa luovimaan kohti sitä tunneilmastoa, missä lapsuuttasi elit. Muistot heräävät eloon, ne ilmestyvät välähdyksinä, ne tuntuvat kehossasi. Sisäinen lapsi ei saavu paikalle käskystä, hänet houkutellaan, kuin Ninni, näkymätön lapsi, Tove Janssonin viisaassa Muumi-kirjassa.

Emme voi siis muuttaa lapsuuttamme, mutta voimme tavoittaa haavoittuneen lapsen itsessämme, jos saamme riittävästi turvaa, myötätuntoa ja peilausta, mikä on aina terapiaprosessin ytimessä. Tämän eheytymisen myötä ja sinnikkäällä harjoittelulla voimme ryhtyä turvalliseksi vanhemmaksi sisäiselle lapsellemme.

Kun lapsi meissä jälleen hätääntyy tai vetäytyy, pakenee, hyökkää tai jähmettyy, meissä on uudenlaista kykyä nähdä ja kuulla hänet. Voimme laskeutua hänen tasolleen, sulkea hänet syliimme ja huolehtia, että hän ei enää koskaan jää tunteineen ja tarpeineen yksin. Niin aukeaa ovi kohti uutta, ja lapsuuden kodin tunneilmapiiri, jossa sinua ei nähty eikä kuultu, pienenee, luhistuu, lahoaa.