Ihminen on kauneimmillaan ja kauheimmillaan rakkaudessa. Mutta miksi kukaan suostuisi elämään parisuhteessa, jossa on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä? Siinäpä kysymys. Niin iätön ja yhä ratkaisematon.

Eilen vietettiin kansainvälistä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista teemapäivää. Uutisissa kerrottiin, että maailmanlaajuisesti joka kymmenes minuutti nainen kuolee jossain päin maailmaa lähisuhdeväkivallan seurauksena. Suomi ei ole naiselle yhtään sen turvallisempi kuin mikään muukaan maa. Euroopan unionin perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan Suomi on EU:n toiseksi turvattomin maa naisille. Suurin osa väkivallasta tapahtuu lähisuhteessa, kodin seinien sisäpuolella.

Suomessa naisista yli puolet (57 %) on kokenut fyysistä väkivaltaa, seksuaaliväkivaltaa tai uhkailua. Puolet suomalaisnaisista on kokenut parisuhteessa henkistä väkivaltaa ja 29,7 % on kokenut vainoa elämänsä aikana. 16 % suomalaisista naisista on joutunut raiskauksen uhriksi. Naiset kokevat miehiä useammin sekä vakavaa että toistuvaa väkivaltaa (Tilastokeskus 2023). Mutta mitäpä näitä referoimaan, faktat ovat tuttuja jokaiselle julkista keskustelua vähänkään seuraavalle.

Jokainen joka on väkivaltaisessa suhteessa elänyt, ei ole sellaiseen tietoisesti hakeutunut, tiedostamattaan ehkä. En usko sitäkään, että yksikään mies olisi pikkupoikana tietoisesti päättänyt, että haluaa olla isona vaimonhakkaaja. Niin vain tapahtuu. Väkivalta paljastaa kasvonsa vähitellen.

Väkivallan syyt parisuhteessa ovat yleensä aina syvemmällä kuin parisuhteessa itsessään. Väkivaltaan turvautuminen tapahtuu yleensä silloin, kun muut keinot loppuvat. Ehkä muita keinoja ei edes ole. Se, kenen syy väkivalta on, ei lopulta vie tilannetta eteenpäin. Kyse on aina suhteen dynamiikasta, opituista toimintamalleista, traumoista, jotka jatkavat elämäänsä hoitamattomina, useimmiten molemmissa osapuolissa. Suhdetta kannatteleva pohjavire on tumma, sen sointi on syvä avuttomuus.

Myös väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen voi olla vaikeaa, koska harva parisuhde on pelkästään joko-tai, vaan sekä-että. Jopa väkivaltaisessa parisuhteessa voi olla rakkautta, tai jotain, jota rakkaudeksi luullaan. Väkivalta on monesti myös ajoittaista, välistä sujuu paremmin, toivo herää, sinnittely jatkuu, mutta elämä on kuin munankuorilla kävelemistä. Varmaa on vain, että pian räsähtää.

Häpeä liittyy olennaisesti lähisuhdeväkivaltaan, silti kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan sitä yksin. Meidän kaikkien, naisten ja miesten, isien ja äitien, tulisi jakaa tämä häpeä, joka kulttuurissamme edelleen rehottaa. Jos ongelma ei olisi kollektiivinen, väkivaltatilastot eivät olisi näin hurjia. Siksi aiheesta tulee puhua, ei syyllistä etsien, tuomiten ja demonisoiden, vaan ratkaisuja hakien, myötätuntoisesti mutta jämäkästi.

Jos elät parisuhteessa, jossa väkivalta, fyysinen tai henkinen, on läsnä, hae apua: aloita itsestäsi, olet sitten nainen tai mies. Mitä sinussa tapahtuu, kun lyöt tai otat lyönnin vastaan? Mitä sinussa tapahtuu, kun syljet suustasi herjauksia, huudat ja käyt käsiksi? Tutki asiaa, soita auttavaan puhelimeen, esimerkiksi Naisten Linjaan tai Miessakit ry:n Lyömätön Linja -palveluun.

Terapia on myös hyvä vaihtoehto. Siellä pääset turvallisesti katsomaan sitä, mitä repussasi kannat, mikä on saattanut johtaa siihen, missä olet nyt ja miten toimit. Eheytyminen on mahdollista. Vaikka kaikki parisuhteesi olisivat olleet väkivallan sävyttämiä, edessä voi olla vielä se, joka ei ole, mutta sitä ennen sinun on tehtävä oma osuutesi.

Vaikeasta ja väkivaltaisesta suhteesta irrottautuminen ottaa yleensä koville. Yksinolo voi tuntua pelottavana tyhjyytenä. Tunteet heittelevät, ne voivat olla äärimmäisen intensiivisiä ja voivat tuntua hetkittäin koko totuudelta. Sitä ne eivät kuitenkaan ole - kuvion voi ymmärtää usein vasta jälkeenpäin, kun itse on jo pelastuslautan suojissa ja näkee horisontissa uppoavan laivan, jossa oli vaarassa mennä itse mukana.

Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa raastavan rakkauden käsikirjoitusta. Vaikka se on yhdessä naputeltu, muutosta pystyy harvoin tekemään yhdessä. En väitä, etteikö se olisi joissain tapauksissa mahdollista, mutta väkivalta jättää aina syvät jäljet, joiden arpeutuminen vie pitkään. Luottamus on rikottu. Älä jää siis odottamaan ihmettä. Väkivaltaisessa suhteessa sellaista ihmettä, että elämä jotenkin nätisti ratkeaisi itsestään joku päivä, ei tule. Yleensä väkivalta voimistuu, raaistuu ja lopulta voi tulla kerta, joka jää viimeiseksi. Silloin raastavan rakkauden käsikirjoitus saa pisteen.

Entä se yhteinen lomamatka, jota niin kovasti on odotettu? Entä lapset, joiden koti mahdollisesti rikkoutuu? Entä ne uudenvuoden juhlat, joita kaikki aina kiittelevät? Eikö me kuitenkin olla ihan ookoo? Lue vielä uudestaan ja ole rehellinen itsellesi. Kyse on sinun elämästäsi ja mahdollisten lastesi elämästä. Kyse on myös miehestä, joka voi näyttäytyä väkivallan tekijänä, mutta on myös itse uhri.

Kun asetat päähäsi armolliset mutta realistiset lasit, olet jo askeleen lähempänä muutosta, turvallista rakkautta, joka lähtee sinusta itsestäsi.